Fiskarsin metsänhoito

Fiskarsin ruukkia perustettaessa metsällä oli keskeinen merkitys. Tarkemmin ottaen kaikkien rautaruukkien toiminnassa tarvittiin metsää. Kun Ruotsin rautaruukkien lähimetsät ehtyivät, perustettiin ruukkeja Pohjanlahden toiselle puolelle, Suomeen. Läntisellä Uudellamaalla oli paljon metsää, vesivoimaa ja alue oli lähellä merta, mikä mahdollisti raaka-aineiden ja valmiiden tuotteiden kuljettamisen vesiteitse.

Fiskarsin ruukki metsineen ja järvineen vuonna 1905. Kuva: Fiskarsin museon kuvakokoelma.

Kruunu antoi ruukkien hakata metsiä, koska rautaruukit olivat tärkeä tulonlähde kruunulle. Ruukki otti töihin 3–4 miilunpolttajaa, jotka vastasivat hiilimiilun polttamisesta. Lähiseudun maalaisväki toimitti polttopuut hiilimiilulle. Polttopuut hakattiin keväällä ja puun runkoon kuorittiin 3-4 raitaa. Miilu pystytettiin syksyllä ja poltettiin loppusyksystä ja talvella. Keväällä miilu purettiin ja sammutettiin. Tämän jälkeen erikseen palkatut hiilikuskit kuljettivat puuhiilet ruukkiin ja hiilet käytettiin masuunin lämmittämiseen.

Hiilimiilu Söderforsin ruukissa Ruotsissa, missä Albert Lindsay von Julin harjoitteli vuonna 1895. Kuva: Fiskarsin museon kuvakokoelma.

Hiilenpolton kuumimmassa tuoksinassa oli henkilöitä, jotka varoittivat metsien tuhoutumisesta, jos sama tahti jatkuisi. Talonpoikien hakkaaman polttopuun määrää rajoitettiin, ja ruukki osti lisää metsää, jotta pystyi tuottamaan tarpeeksi hiiltä raudantuotantoa varten. Kruunun metsiä ei valvottu tarkasti, joten ruukit kaatoivat niistä itselleen polttopuuta korvaamatta asiaa kruunulle. Länsi-Uudellamaalla sijaitsi lähellä toisiaan useita masuuneita ja kilpailu puuhiilestä oli kovaa. Tästä johtuen ruukin palkkasivat itselleen hiilen ostajia, jotka yrittivät ylipuhua talonpojat myymään hiilet juuri heille.

Suuren Pojan sodan aikainen venäläismiehitys eli isoviha sai ihmiset pakenemaan läntiseltä Uudeltamaalta. Ruukkien toiminta ajettiin alas ja talot jätettiin tyhjiksi. Sodan loppuessa vuonna 1721 ihmiset palasivat koteihinsa, mutta ruukkitoiminnan käynnistäminen oli hidasta. Vaikka isonvihan aikaa kesti vain reilu vuosikymmen (1713–1721), olivat rakennukset rapistuneet. Omistaja Johannes Thorwöste (Fiskarsin ruukin perustajan pojanpoika) ei ollut kiinnostunut toiminnan aloittamisesta uudelleen, vaan hän myi Fiskarsin ruukin John Montgomerielle, joka oli tukholmalaislähtöinen kauppias. Hänen johdollaan Fiskarsin ruukki kunnostettiin ja maanviljelijöille opetettiin uudelleen taito polttaa hiilimiiluja. Taidot olivat unohtuneet isonvihan aikana, joten talonpoikien uusi sukupolvi otti vastatakseen tästä ruukeille tärkeästä tehtävästä.

Hiilimiilun poltto ja siihen kuuluvat polttopuun kuljetukset tarjosivat uuden ansaintamahdollisuuden maalaisväestölle. Osa talonpojista piti polttopuiden tekoa tärkeämpänä kuin maanviljelyä, mistä Gotthard Johan Böning Dalkarbystä, Pohjan kunnasta sai tietää ja teki valituksen. Osa talonpojista näki mahdollisuutensa tienata ylimääräistä pystyttämällä oman hiilimiilun ja myymällä valmiit hiilet ruukille. Montgomerien aikana hankittiin suuria maa-alueita, jonka myötä maanviljelijöistä tuli vuokraviljelijöitä eli lampuoteja. Hiilimiilujen poltto oli tärkeä osa lampuotien vuokranmaksua ruukille. 1730-luvulla ruukinomistajat sopivat yhdessä maaherran puuhiilen ostoalueista, jotta ruukinomistajat välttyisivät kilpailemasta talonpoikien hiilistä.

Paikallishistorioitsija P-O Blomqvistin mukaan lampuotin suurin työtaakka kertyi puuhiilen valmistamisesta, joka vei kuljetuksineen aikaa yhteensä n. 110 päivää. Työ limittyi sopivasti yhteen maanviljelyn kanssa, sillä suurin osa hiilenpoltosta tehtiin talviaikaan. Keskisuuri lampuoti toimitti vuokranmaksuna ruukkiin 40 lästiä (80 kuutiometriä) hiiltä. Tämä tarkoitti, että lampuodin piti pystyttää kaksi hiilimiilua vuodessa, joihin kerättiin yhteensä n. 190 kuutiometriä puuta. Nykyajassa sama määrä olisi kolme tukkirekallista puuta. Suuri määrä polttopuuta kerättiin paikkaan, mihin hiilimiilu pystytettiin loppusyksystä. Hiilimiilun sytyttämisen jälkeen miilun annettiin palaa noin kolmen viikon ajan, milloin sitä vahdittiin päivin ja öin. Lopuksi miilu sammutettiin ja purettiin. Lampuoti kuljetti miilusta saadut puuhiilet talven aikana Fiskarsiin, kun oli sopiva hankikantoinen keli. Kuljettaminen oli hankalaa ja matkan pituus riippui siitä, kuinka kaukana ruukista lampuoti asui. 40 lästiä hiiltä tarkoitti 26 hiililastillista Fiskarsiin, joten hevoskuljetuksiin meni 26 työpäivää.

Fiskarsin yläruukki puupinoineen. Puun takana valssilaitos. Kuva: Fiskarsin museon kuvakokoelma.

Vuonna 1822 apteekkari Johan Jacob (John) von Julin osti Fiskarsin ruukin. Tuolloin Fiskarsin masuuni ei enää ollut toiminnassa, mutta puuhiiltä tarvittiin Kosken masuuniin (rakennettu 1834) ja Trollshovdan masuuniin (rak. 1846). Tässä vaiheessa Fiskarsissa tuotettiin kuparia, ja puuhiiliä tarvittiin kuparihytissä. Puuhiilen tarve oli suuri. Sata vuotta vanha sopimus puuhiilen ostoalueista ei enää ollut voimassa. Julin oli pakotettu kasvattamaan maaomaisuuttaan varmistaakseen puuhiilen saannin ruukin tarpeisiin. Kun maa-alueet laajenivat, kasvoi myös ruukin alaisuuteen kuuluneiden lampuotien määrä. He maksoivat vuokransa ruukille puuhiilikuljetuksilla. Julinin ostaessa Fiskarsin ruukin sen tuotantolaitoksiin tarvittiin yhteensä 9300 lästiä puuhiiltä. Tästä määrästä 5300 lästiä toimitti ruukin omat lampuotit ja loput ostettiin muilta maanviljelijöiltä.

Trollshovdan ruukki. Vasemmalla hiiliuunit ja keskellä oleva rakennus on masuuni. Kuva: Fiskarsin museon kuvakokoelma.

Laajimmillaan 1800-luvun puolivälissä Fiskars omisti n. 36 000 hehtaaria maata, kun luku tänä päivänä on n. 15 000 hehtaaria. Puuhiiltä käytettiin vähenevässä määrin 1880-luvulle saakka, jolloin kuparihytin toiminta loppui. Koksin käytön lisääntyessä puuhiilen tarve väheni. John von Julin puhui hiiliuunien puolesta metsissä poltettavien hiilimiilujen sijaan. Hiiliuunit tuottivat enemmän hiiltä kuin hiilimiilut, joten käytetyn polttopuun määrä väheni. Julin ymmärsi nopeasti että metsien hakkuut olivat liian laajoja ja jotain pitäisi tehdä tulevaisuutta ajatellen. Hän palkkasi metsävahteja ja tutustui Ruotsin matkoillaan uudenlaiseen metsänhoitoon. Lohkohakkuun mukaan metsä jaettiin hakkuualoittain lohkoihin ja sitä hoidettiin kuin peltoa. Lohkon sisällä ollut metsä sai rauhassa kasvaa, kunnes se lopulta hakattiin lähes kokonaan ja istutettiin uudestaan. Lohkohakkuu tuotti suuremmat tulot per hehtaari, kuin mitä aiemmin oli saatu.

Aiemmin vallalla olleessa metodissa eli harsintahakkuussa kaadettiin suurimmat puut ja pienet puut jätettiin kasvamaan. John von Julin kritisoi tätä tapaa, sillä sen jäljiltä Suomen ruukkialueiden metsät, ei ainoastaan Fiskarsin metsät, olivat huonokuntoisia. Harsintahakkuut eivät keskittyneet metsän kasvattamiseen toisin kuin lohkohakkuu, jonka myötä puiden kasvu jatkui pidempään ja myös tuotot olivat suuremmat. Vuonna 1850 Suomen toisessa yleisessä maatalouskokouksessa Turussa Julin puhui lohkohakkuiden puolesta. Julinin laskelmien mukaan uusi metodi tuotti puuta 3,5 m3 per hehtaari, kun sen aikainen harsintahakkuu tuotti vain 0,7 m3 per ha. Laskelma vaikuttaa todenmukaiselta, sillä vuonna 2023 Fiskars Oyj:n hakkuumäärä on samaa suuruusluokkaa kuin Julinin laskelma uuden metodin mukaisesti.

Lohkohakkuuta metsänhoitomuotona on sittemmin kritisoitu luonnonsuojeluyhdistysten, kuten WWF:n toimesta. Yhdistysten mukaan avohakkuut uhkaavat luonnon monimuotoisuutta ja ne voisi korvata jatkuvan kasvatuksen menetelmällä. Siinä metsästä hakataan lähinnä vain suuret tukkipuut. Alikasvos, kuten pienet puut, pensaat ja taimet jätetään kasvamaan, joka lisää metsän monimuotoisuutta ja eri kokoisten puiden määrää.

1882 lampuotien kanssa tehtiin sopimus, että heidän ei enää tarvitse toimittaa puuhiiltä ruukkiin. Puuhiilen tarve oli kadonnut kokonaan. Viimeinen hiilimiilu pystytettiin Skarpkullassa perimätiedon mukaan vuonna 1920. Lohkohakkuun myötä pitkiksi kasvaneiden puiden osuus kasvoi, ja puutavaran sahaaminen tuli mahdolliseksi. 1800-luvun loppupuolella Fiskars osti Pohjankurun ja Skogbyn sahat, joista tuli myöhemmin 1900-luvulla merkittäviä yhtiön puutuotannolle. Fiskarsin pohjoispuolen metsistä tukit kuljetettiin uittamalla kolmen joen ja kahden järven kautta, jotta päästiin meren rannalle ja siitä Hankoniemeen Skogbyn sahalle. Patojen avulla jokiin kerättiin vettä, jotta sitä voitiin päästää koskiin uiton yhteydessä. Joet olivat paikoitellen kapeita. Uitto oli tärkeä kuljetusmuoto 1900-luvun alkupuoliskolla, kunnes vähitellen siirryttiin kuljettamaan tukkeja kuorma-autoilla ja rakennettiin metsäautoteitä. Vuonna 1961 oli viimeinen uitto, jonka jälkeen seuranneina vuosikymmeninä mullistui koko metsätalous, ei ainoastaan tukkien kuljettaminen.

Uittoränni Hienotaepajan kohdalla vuonna 1961. Kuva: Erik Roos, Fiskarsin museon kuvakokoelma.

Metsätalouden käyttöön tuli 1950-luvulla moottorisaha, joka vakiinnutti paikkansa suomalaisessa metsätaloudessa 1960-luvulla. Metsätyöntekijöitä tarvittiin edelleen monia uudesta työvälineestä huolimatta. Vasta 1990-luvulla metsäkoneet korvasivat metsurit, vaikka metsäkoneita oli jonkin verran käytössä jo 1970-luvulla. Puunkuljetuksissa hevonen oli käytössä 1960-luvulle saakka, jonka jälkeen siirryttiin ensin traktoreihin ja 1970-luvulla erikoisrakennettuihin ajokoneisiin. Metsäautotiet lisääntyivät sitä mukaa kuin uitot loppuivat, ja kuorma-autoilla pääsi kaukaisimmille metsäpalstoille.

1900-luvun loppupuoliskolla tehtiin monia enemmän tai vähemmän onnistuneita yrityksiä kehittää metsätaloutta. Toisinaan metsäalaa yritettiin kasvattaa ojittamalla turvemaita ja toisinaan kasvattamalla puita pelloilla. Fiskarsissa töitä teetti 1970- ja 1980-luvulla pystykarsinta. Aikaa vievä menetelmä ei lopulta tuottanut tarpeeksi hyviä tuloksia.

Fiskarsin metsäosastolla oli laajojen metsäalueiden vuoksi myös paljon henkilökuntaa. Suurilla metsäalueilla tarvittiin monia metsätyöntekijöitä niin pitkään kun työt tehtiin kirveellä ja moottorisahalla. Metsätyöntekijät olivat enimmäkseen sesonkiaikoina töissä. Metsäosastolla oli esimiehenä monia vakituisia työntekijöitä, jotka vastasivat hakkuista, metsäautoteiden ylläpidosta ja puiden kuljetuksista. 1980-luvulla vuorossa oli suurten muutosten aika, kun koko metsäosasto lopetettiin. Työntekijöiden määrä laski n. 30 henkilöstä muutamaan yksittäiseen virkamieheen. Fiskarsin metsät hoiti ulkopuolinen toimija, ja muutaman vuoden ajan Fiskarsin palveluksessa ei ollut ketään, joka olisi vastannut metsistä. Suurin piirtein samaan aikaan myytiin Skogbyn saha, joka oli ollut keskeinen tekijä yhtiön metsäteollisuudelle koko 1900-luvun ajan. Pian huomattiin, että metsäpuolelle tarvittiin Fiskarsin työntekijä, joka vastaa yhtiön omista metsistä. Vuonna 1995 Fiskarsille palkattiin jälleen metsänhoitaja. Käytännön työt metsässä hoitaa nykyisin ulkopuoliset yritykset. Fiskarsin metsistä saa toimeentulonsa 10–20 lähialueen työntekijää, jotka hoitavat hakkuut, kuljetukset, istutukset ja teiden ylläpidon.

375 vuoden ajan metsä on ollut merkittävässä osassa Fiskarsin toimintaa. Ensimmäiset 200 vuotta metsä oli keskeinen ja välttämätön resurssi raudantuotannolle. Tämän jälkeen metsätalous on ollut osana Fiskarsin laajaa toimintaa. Metsänomistajana Fiskarsin ruukki, sittemmin Fiskarsin Group on aina John von Julinin päivistä tehnyt töitä sen eteen, että metsä myös uudistuu. Pitkäaikaisen metsätalouden jäljet ovat edelleen nähtävissä Fiskarsia ympäröivissä metsissä. Miilunpohjia on useassa paikassa. Rakennusten kivijalat keskellä metsää kertovat siellä asuneista torppareista ja metsävahdeista. 1900-luvulla pelloille istutettujen puiden lomasta voi nähdä vilauksen menneestä maanviljelystä. Järvien rannoilla saattaa havaita jälkiä aikoinaan tehdyistä padoista.

Lähteet ja kirjallisuus:

Nikander, Gabriel. Fiskars bruks historia. 1929.
Blomqvist, Per-Olof. Landbonden kolade brukets träkol. Västra Nyland, 8.7.1999.
Pakkanen, Esko. Palavelun hommissa – Metsäkonepalvelu Oy 50 vuotta. 2020.

Internetlähteet:

Kontinuerlig beståndsvård som skogsbruksmetod. Rekommendationer för skogsvård, Jord- och skogsbruksministeriet. https://metsanhoidonsuositukset.fi/sv/atgarder/kontinuerlig-bestandsvard-som-skogsvardsmetod. Verkossa 26.4.2024.

Metsää voi hoitaa myös ilman avohakkuuta. WWF. https://wwf.fi/elinymparistot/suomen-metsat/metsaa-voi-hoitaa-myos-ilman-avohakkuita/. Verkossa 26.4.2024.

Julkaisemattomat lähteet:

Pohjan paikallishistoriallinen arkisto, äänitearkisto, Fritz, Nils-Erik, haastattelu koskien uittoa.