Fiskarsin kapearaiteisella rautatiellä työskenteli ihmisiä, joilla oli sekä tietoa että taitoa pitää juna liikkeessä. Veturinkuljettajalla oli keskeinen rooli – hänen täytyi ymmärtää höyrykattilan toiminta ja kyetä hallitsemaan veturia kaikissa tilanteissa.
Ensimmäinen veturinkuljettaja oli konemestari Johan Andersson Helsingistä.
Fiskarsin veturinkuljettajia kutsuttiin koneenkäyttäjiksi, ja he olivat arvostettuja ammattilaisia, jotka saivat yhtä paljon palkkaa kuin ruukin rakennusmestarit ja kirjanpitäjät. Palkka vaihteli 90–120 markkaan kuukaudessa, mikä vastaisi nykyrahassa noin 400–500 euroa. Kiinteän palkan lisäksi veturinkuljettaja sai niin sanottuja “vaunurahoja”, jotka olivat 1 penni jokaisesta tyhjästä kuljetetusta vaunusta ja 3 penniä jokaisesta lastatusta vaunusta. Työn merkityksellisyyttä korosti se, että vaunurahoja maksettiin aina vuoteen 1915 asti.
Koulutus ja kokemus
Veturinkuljettajaksi tuleminen vaati pitkän koulutusprosessin. Ensin aloitettiin konepajalla – niin myös Fiskarsissa – jossa perehdyttiin perusteellisesti höyrykattilan rakenteeseen ja huoltoon. Sen jälkeen työskenneltiin lämmittäjänä useita vuosia.
Veturiin kuului myös vaihdemies, joka oli usein nuori poika eli vaihdepoika. Hän hoiti nopeasti ja tehokkaasti vaihteiden vaihtamisen, vaunujen kytkemisen, jarrutuksen ja höyrykattilan veden määrän tarkkailun. Vilkkaamman liikenteen aikana kokeneemmat vaihdemiehet, kuten Urpo Helminen ja Lauri Heino, saattoivat tarvittaessa ottaa veturin ohjakset, jos vakituiset kuljettajat tarvitsivat taukoa. Heidän työnsä oli vaativaa ja vaarallista – yksikin virhe saattoi johtaa vakaviin seurauksiin.
Rautatie vaati myös kunnossapitotiimin, joka piti itse rataa kunnossa. Joka vuosi vaihdettiin 500–1000 ratapölkkyä, mikä vastasi noin 5–10 prosenttia kokonaismäärästä. Lisäksi kaikki radan varrella olevat tierummut rakennettiin tuolloin amerikkalaisen mallin mukaisesti puusta, mikä aiheutti jatkuvan ylläpito- ja vaihtotarpeen.
Höyrykattila tarkastettiin vuosittain, ja kaikki liikennöinnin edellyttämä käytännön työ hoidettiin näiden työntekijöiden toimesta.
Arkielämä Pikku-Pässin parissa
1950-luvulla Pikku-Pässi kulki radoilla kuutena päivänä viikossa. Sen rytmisesti kolisevat pyörät kuljettivat raaka-aineita Pohjankurun satamasta Valssilaitokseen ja veivät valmiit tuotteet takaisin satamaan. Työpäivä alkoi varhain kello seitsemältä aamulla ja jatkui kello 16 asti, ja työntekijöillä oli hyvin ansaittu tunnin lounastauko.
Tauon aikana työntekijät kokoontuivat radan varteen ja nauttivat eväänsä – voileipiä, kananmunia, kahvia ja maitoa. Pikku-Pässin liikennöidessä Åminneforsissa lounastauko ei ollut vain levähdyshetki nuorille vaihdemiehille, vaan myös tilaisuus kisata ja mittelöidä keskenään. Veturit asetettiin vastakkain, ja voimakkaimman onnistui työntää toinen pois. Sunnuntaisin työvuorossa saattoi levon sijasta olla höyrykattilan puhdistus. Kun veturi oli jäähtynyt, vesi tyhjennettiin kattilasta ja sisäputket puhdistettiin.
Pikku-Pässin veturinkuljettajat ja kunnossapitotiimi
| 1891–1897 | Johan Andersson, konemestari Helsingistä |
| 1898–1912 | Johan Fridolf Andström, Fiskarsin asukas (s. 23.7.1865 Pohja – k. 3.3.1913 Pohja, 47 v.) |
| 1912–1935 | Theodor Nyman, Fiskarsin asukas (s. 10.11.1886 – k. 12.4.1936 keuhkotauti, 49 v.) |
| 1935–1952 | Väinö Saarinen, Fiskarsin asukas (s. 25.12.1898 – k. 1975) |
| 1953–1958 | Lauri Suutari sekä herrat Roos, Holmberg ja Gustavsson Åminneforsissa |
Andström ja Nyman olivat naimisissa sisarpuolien Selma Irene Lindholmin (s. 1.4.1886 Fiskars – k. 8.8.1982) ja Hilma Maria Bernströmin (s. 29.10.1880 – k. 10.1.1969) kanssa. Vaimojen veli Karl August Lindholm (s. 3.4.1884 Fiskarsissa) työskenteli myös Pikku-Pässin parissa.
Väinö Saarinen, Pikku-Pässin viimeinen veturinkuljettaja Fiskarsissa, palkattiin ensin Aurapajalle viilariksi 15-vuotiaana. Hän työskenteli Pikku-Pässin veturinkuljettajana 25 vuotta, joista viimeiset 15 vuotta vakituisena kuljettajana. Paikallislehti Västra Nyland (24.12.1948, no. 296, s. 2) kuvaili häntä henkilönä, joka vapaasti suomennettuna “aina huolellisesti ja kaikkien tyytyväisyydeksi vastasi liikenteen sujuvuudesta”.
Muita veturin ja radan parissa työskennelleitä henkilöitä
Urpo Helminen – palkattiin Fiskarsiin vuonna 1928, pitkäaikainen Fiskarsin palokunnan jäsen
Lauri Heino – syntynyt 1923 tai 1924, aktiivinen FIF-urheilija
Arthur Åkerfelt – syntynyt Pohjassa 31.10.1888, pakeni Yhdysvaltoihin Pikku-Pässin onnettomuuden jälkeen vuonna 1912, kuoli Chicagossa 25.8.1934 45-vuotiaana
Karl August Lindholm – syntynyt Fiskarsissa 3.4.1884
Johan Albert Nässling – syntynyt Kiskossa 24.9.1862 – kuoli 18.1.1932 69-vuotiaana
Nestor Pihlgren, Rainer Friman, Valter Nyman, herra Masalin, Rainer Westerlund
Pikku-Pässin viimeinen vaihdepoika
Vuonna 1952 Pikku-Pässi kulki viimeisen kerran Fiskarsin halki, mutta sen matka ei päättynyt vielä. Veturi siirtyi työskentelemään Åminneforsin Valssilaitokseen, jossa se palveli vielä kuusi vuotta. Kuljettajana toimivat Lauri Suutari ja herrat Roos, Homberg ja Gustavsson, ja nuori Rainer Westerlund ryhtyi vaihdepojaksi – viimeinen pitkässä perinteessä nuoria työntekijöitä, jotka oppivat ammattinsa rautateiden äärellä.
Rainer oli vain 14-vuotias, kun hän sai vastuulleen vaihteiden käsittelyn, vaunujen kytkemisen ja työskentelyn höyryveturin parissa. Tehtävä ei ollut helppo. Nopeat kädet, tarkat silmät ja hyvä tasapaino olivat välttämättömiä, jotta kaikki sujui moitteettomasti. Virhe saattoi olla kohtalokas, ja veturi vaati sekä kunnioitusta että tarkkuutta.
…täytyi olla nopea ja ymmärtää järjestelmät… piti pitää kiinni kunnolla ja varoa sormia, etteivät ne jääneet ketjun väliin, kun puskurit [vaunuissa] osuivat yhteen…
Rainer Westerlund, vuonna 2017
Kun rautatieliikenne lopulta lakkautettiin vuonna 1958, näytti siltä, että Pikku-Pässi oli saavuttanut päätepisteensä – martinlaitoksen romutuskasa Åminneforsissa. Mutta veturin tarina ei ollut vielä ohi. Fiskarsin kotiseutuyhdistys pelasti sen, ja se sai uuden paikan – tällä kertaa ei raaka-aineiden kuljettamiseen, vaan oman historiansa säilyttämiseen muistomerkkinä Fiskarsissa. Veturi seisoi hiljaisena todistajana entisajan työpäiville ja kilpailuhetkille radan varrella aina vuoteen 2016 asti.