Tutki & Opi > Digimuseo > Fiskars 1649-2014 > Fiskarsin hienotaepaja

Fiskarsin hienotaepaja

Vuoden 1829 maaliskuussa Johan Jacob von Julin kirjoitti kirjeen, jossa hän toi esiin aikomuksensa aloittaa Fiskarsissa metallinvalmistus. Esikuvana toimi Ruotsin Eskilstunassa ja Skultunassa tehty metallityö. Eskilstunalainen nuori metallimies Erik Rinman oli valmis muuttamaan Suomeen ja perustamaan Fiskarsiin metallityöpajan. Hän oli myös valmis tuomaan mukanaan kaksi työmiestä. Työpajalla valmistettaisiin Rinmanin ehdotuksen mukaan muun muassa partateriä, veitsiä, saksia ja tulusrautoja. Rinman lupasi jopa kouluttaa lisää nuoria työmiehiä ammattiin. Julin kiinnostui ehdotuksesta sillä ehdolla, että messinginvalmistus jatkuisi ruukilla metallityön rinnalla.

Rinman hyväksyi Julinin ehdot ja matkusti vuoden 1830 kesäkuussa Suomeen Julinin omalla aluksella. Mukanaan hänellä oli luvatut kaksi hienotaeoppilasta. Matkassaan heillä oli tarpeellisia materiaaleja, kuten terästä, ebenpuuta, kilpikonnankuorta ja norsunluuta. Lisäksi matkatavaroista löytyi tärkeimpiä työkaluja sekä malleja veitsiin ja saksiin. Työskentely alkoi ladon vintillä. Jo heinäkuun puolivälissä Rinman näytti Julinille ensimmäisen tuotteen, paperisakset.

Vuosien 1831-1832 välillä hienotaepajalle rakennettiin uusi rakennus arkkitehti C. L. Engelin piirustusten mukaan. Rakennus nousi alaruukin läntiselle jokiuomalle. Hienotaepaja oli pitkä yksikerroksinen tiilirakennus, joka koostui kuudesta huoneesta: kuparivasarasta, karkea- ja hienotaepajasta, viila- ja sorvipajasta, hiomis- ja kiillotushuoneesta sekä messinkivalimosta. Messinkivalimo oli toiminnassa aina 1860-luvun alkuun asti ja siellä valmistettiin kranaatinheittimiä ja kynttilänjalkoja, jotka myytiin suurimmilta osin kotimaisille markkinoille. Hienotaepajan tulos oli 1830-luvun ensimmäisellä puoliskolla epätasainen. Työntekijöiden määrä kuitenkin nousi ja vuonna 1836 hienotaepajalla työskenteli jo 17 työntekijää.

Samaan aikaan Rinman sai Ruotsista ruukinjohtajan paikan ja muutti pois. 1840-luvun alussa Fiskarsiin tuli uusi hienotaepajan johtaja Eduard Hill Englannin Sheffieldistä. Hill toi taas mukanaan muutaman englantilaisen työntekijän. Hillin aikana terästavarasta tuli laadukkaampaa ja halvempaa. Julinin mielestä sillä voitiin jopa kilpailla englantilaisten tuotteiden kanssa. Myynti oli kuitenkin Suomessa yhä huonoa, koska hinnan ajateltiin olevan turhan korkea saksalaisiin tuotteisiin verrattuna. Tuotteita myytiin hyvin hetken ajan, 1840-luvun paikkeilla, kun varakkaat venäläiset vierailivat Helsingin rannikkoseuduilla. Vuonna 1845 Fiskarsin Pietarin jälleenmyyjä kuitenkin viestitti, etteivät veitset ja haarukat olleet ykkösluokkaisia, eivätkä partaveitset pystyneet kilpailemaan englantilaisten kanssa. Sen sijaan sakset ja kynäveitset oli otettu Pietarissa hyvin vastaan.

Hienotaepajaan palkattiin ammattitaitoisia ja taitavia mestareita, jotka pystyivät opettamaan työläisiä. Työ hienotaepajalla aloitettiin yleensä kahdeksan ja kymmenen ikävuoden välissä.  Pojat työskentelivät kahdeksan vuoden ajan oppilaina vanhemman ja kokeneemman hienotaesepän alaisuudessa. Palkka oli 12 ruplaa vuodessa. Hienotaepajalla työskenneltiin aamukuudesta iltaseitsemään. Aamupalan sai nauttia kello 8-9, päivällisen kello 12-13 ja kahvitauko pidettiin kello 16.

Monet hienotaepajan työntekijöistä kärsivät tuberkuloosista. Taudille altistuivat etenkin ne, jotka työskentelivät hionnan ja kiillotuksen parissa. Tilannetta ei parantanut se, että työsalit pestiin päivittäin oppipoikien toimesta työajan jälkeen. Nuoret oppilaat joutuivat hengittämään saleissa lattioiden lakaisun aikana pöllähtänyttä pölyä ja koska tuberkuloosiin sairastuneet vanhemmat työmiehet yskivät ja sylkivät päivän aikana työpisteillään levittäen tautia, ei siivoaminen ollut mitään terveellistä puuhaa.

Vuonna 1851 oli Julin sitä mieltä, että hänen suunnitelmansa vuodelta 1835 hienotaepajan laajentamisesta, voitaisiin vihdoin toteuttaa. Rakennukseen lisättiin toinen kerros, jonne mahtui kaksi viilapajaa ja yksi varastohuone. Hienotaepajan tulos oli kuitenkin yhä huono, etenkin vuodet 1860-1862 olivat tappiollisia.

Hill jatkoi johtajana vuoteen 1862 asti kunnes toinen sheffieldiläinen mies, Woodward, otti pajan haltuunsa. Vaikkei hienotaepaja tuottanut vieläkään tulosta, sai se osakseen positiivista huomiota. Vuonna 1849 hienotaepajan tuotteet olivat saaneet Moskovan näyttelystä hopeamitalin. Toisessa Moskovan näyttelyssä vuonna 1864 tuotteiden eleganssia ihailtiin. Vuonna 1866 Tukholmassa myönnettiin pronssimitali ja samana vuonna julkaistiin jopa saksalainen hinnasto.

Vuonna 1875 hienotaepaja sai kolmannen johtajan Sheffieldistä, kun englantilainen J. S. O. Hancock aloitti työnsä. Talvella 1876-77 hienotaepajaan asennettiin 12 hevosvoiman turbiini, josta saatiin voimaa uunien puhaltimiin ja pieniin koneisiin. Turbiini korvasi puuhiomossa ennen käytetyn mekaanisen voimansiirron. 1870-luvulla hienotaepaja sai kilpailijan Viipurin lähelle perustetusta Hackmanin tehtaasta. Jopa ulkomailla kilpailtiin kovaa ja keinoja kaihtamatta. Esimerkiksi halpoja saksalaisia tuotteita leimattiin luvatta Fiskarsin leimalla ja myytiin sitten Suomessa ja Venäjällä.

1880-luvun lopussa hienotaepajalla meni hyvin, vaikka plagiointia vielä tapahtuikin. Ensimmäiseen maailmansotaan asti hienotaepaja myi paremmin Venäjälle kuin kotimaahan. Hienotaepajan valikoima oli 1800-luvun lopussa hämmästyttävän suuri. Ruokailuvälineitä oli satoja erilaisia, tuppiveitsiä 49, kääntöveitsiä 80 ja saksia 52 mallia. Hienotaesepät olivat hyvin tarkkoja ammattisalaisuuksistaan. Heillä oli omat laatikot, jonne he työpäivän loputtua lukitsivat keskeneräiset työnsä.

28. helmikuuta 1888 hienotaepaja paloi. Tuotanto onnistuttiin kuitenkin saamaan uudestaan käyntiin parissa viikossa ja syksyksi rakennettiin uusi tiilirakennus. Työympäristö parani uudessa hienotaepajassa, kun mekaanista tuuletusta lisättiin. Samoihin aikoihin Fiskarsissa lopetettiin kuparintaonta ja vapautuneet tilat otettiin hienotaetoiminnan käyttöön. Seuraavina vuosina hienotaepaja laajentui edelleen, mutta 1890-luvun alussa liiketoiminta kärsi taantuman. Vuonna 1889 Fiskarsin yhtiökokous vahvisti sähkövalaistuksen asentamisen alaruukin työpajoille ja konttoriin. Hienotaepajaan asennettiin dynamo omalla turbiinilla. Se antoi sähköä 100 lampulle. Vuonna 1913 vanhentuneita työtapoja korvattiin moderneilla koneilla tuotannon järkeistämiseksi ja kustannusten alentamiseksi.

Vuonna 1914 syttyi ensimmäinen maailmansota, mikä johti hienotaetuotteiden kysynnän vähentymiseen. Jäljelle jääneitä isoja venäläisiä tilauksia ei voitu toimittaa. Työaika hienotaepajalla väheni ja tuotteet liikkuivat vain hyvin matalilla hinnoilla. Vuonna 1915 hienotaepaja sai suuren tilauksen: 300 000 piikkilankaleikkuria Venäjän armeijan hallinnon sotateollisuusvaliokunnalle. Hienotaepajalla työskenneltiin pääosin tämän tilauksen parissa vuonna 1916. Myöhäissyksyllä valiokunta kuitenkin ilmoitti, että he tarvitsivat vain 90 000 leikkuria. Muutos johtui siitä, että Venäjän viholliset olivat alkaneet käyttää karkeaa ja karkaistua piikkilankaa, johon tilatut sakset eivät tehonneet. Tästä syystä jo tilatut ja ostetut materiaalit sekä laitteet piti romuttaa vain murto-osasta arvoaan.

Perinteistä käsityötä yritettiin moneen kertaan mekanisoida hienotaepajalla, mutta se ei onnistunut. Menestystä tuli sen sijaan uusien tuotteiden ja muotoilun kehittämisen saralla. Ensimmäinen merkittävä saavutus sodan jälkeen oli kultamitali Milanon triennaalissa vuonna 1957, kun Bertel Gardbergin ruokailuvälineet palkittiin. Hienotaepaja oli edelleen pieni toimija Fiskarsin ruukkikokonaisuudessa. Se ei tuottanut yhtiölle voittoa ja levikki oli suurin piirtein prosentin verran yhtiön koko liikevaihdosta. Tänä päivänä kulutustavarat ovat Fiskars-yhtiön toiminnan ydin. Nämä olivat myös niitä tuotteita, joita jo Johan Jacob Julin halusi tuotantoon ruukin taloutta vahvistaakseen. Vaikka Fiskarsin hienotakeet olivat korkealaatuisia ja valikoima oli runsas, oli hienotaepajan talous koko sen sadan vuoden historian aikana ollut huono.

Hienotaepajan perustamisesta asti mukana ollut tuote olivat sakset. Niiden valmistus oli manuaalista ja pysynyt lähes muuttumattomana. Saksien valmistus vaatii valtavasti käsityötaitoa. 1960-luvulla Saksassa oli kehitetty uusi mekaaninen tapa hioa saksenkärjen pintaa. Fiskarsiin tilattiin vastaavia koneita, mutta ne osoittautuivat epäkäytännöllisiksi. Näin ollen ajatus saksienvalmistuksen mekanisoimisesta unohdettiin.

Hienotaepajan työntekijät olivat kuitenkin kiinnostuneet mekanisoimisesta ja aloittivat omat kokeilunsa. Kokeilu johti pikkuhiljaa onnistumiseen. Työtä voitiin yksinkertaistaa ottamalla käyttöön tasainen hionta ja vaihtamalla vanhat kiinnitysruuvit niitteihin. Kun vielä saksien ”silmukat” voitiin valmistaa muovista, muuttui valmistus pitkälti automatisoiduksi. Korkealaatuinen ruostumaton teräs paransi saksien leikkuuominaisuuksia. Pienemmillä kustannuksilla voitiin nyt valmistaa parempi tuote, jonka ulkonäkökin oli vetoava. Uusien saksien valmistus aloitettiin Fiskarsissa, mutta hyvin pian tilat kävivät pieniksi. Uutena isona investointina rakennettiin täysin uusi saksitehdas Billnäsiin vuonna 1972. Saksien jäljissä alkoi kasvaa uusi monipuolinen toiminta, vanha hienotaepaja oli muuttunut.
 

Työntekijät hienotaepajalla:

1836 – 17 henkilöä
1857 – 70 hlö
1860-luku – n. 80 hlö
1872 – 85 hlö
1900-luvun vaihde – 128 hlö

Hienotaepajan johtajat:

Erik Rinman (Ruotsi) 1830/1832-1836
H.J. Nummelin (Suomi) vuosi Rinmanin ja Hillin välillä
Eduard Hill (Sheffield) 1838/ 1840-luvun alku -1862
Th. Woodward (Sheffield) 1862-1875
J.S.O. Hancock (Sheffield) 1875-1910
Lars Degerholm ?

Lähteet:

Carlson, C. E. Fiskars 350. 1999.
Holmström, Laura. Minnen från Fiskars.  1949.
Klevdal, Nils. Fiskars i dag och för 300 år sedan. 1949.
Matvejew, Irina. Fiskars vår hembygd. 1949.
Nikander, Gabriel. Fiskars bruks historia. 1929.