Kuparinhohtoa Orijärvellä

Orijärven kaivoksen tarina alkoi vuonna 1757 kun alueen vuorissa havaittiin kuparipitoisuuksia. Tuohon aikaan Ruotsi-Suomessa panostettiin yleisesti vuorityöhön. Kaivosyhtiöille myönnettiin verohelpotuksia, kruunu oli aktiivinen vuorityössä ja tavallisia ihmisiä kehotettiin tarkkailemaan ympäristöään kiinnostavien kivien varalta. Tarinan mukaan kiskolainen ratsutilan asukas Johan Isaksson löysikin mailtaan harvinaisen kivilajin. Tutkimuksissa malmi paljastui kupariksi ja näin alkoivat Orijärven koekaivaukset. Kaivosyhtiö perustettiin 1760 ja sen johtoon tulivat Fagervikin omistaja Johan Hising, Teijon ruukin vuorineuvos Jakob Kijk sekä Strömforsin ruukin omistaja Johan Forsell.  Varsin pian Hising alkoi epäillä kaivoksen kannattavuutta. Talvisin tehtävät malmin rekikuljetukset olivat kalliita ja Ruotsin Avestan tehtaille ulottuva jalostusketju oli pitkä. Niinpä hän myi osuutensa kaivoksesta vuonna 1764 yhdelle Ruotsin merkittävimmistä rautatehtailijoista, Robert Finlaylle.

Vain muutamaa vuotta aiemmin Finlay oli ottanut Fiskarsin ruukkikokonaisuuden haltuunsa. Nyt myös  ¾ Orijärven kaivoksen osakkeista lisättiin hänen teollisuusomaisuuteensa. Finlayn voidaan sanoa luoneen Fiskarsin kuparikauden perustan, sillä hän aloitti kuparimalmin jalostuksen perustamalla kuparihytin Orijärven kaivosta lähellä sijainneeseen Kärkelään. Näin kuljetuskustannukset pienenivät. (Myöhemmin kuparia jalostettiin myös Fiskarsin ja Antskogin ruukeilla.) Finlayn aikana kupariteollisuus oli kuitenkin epävarmaa. Tuotto oli vaatimaton, työtä tehtiin alle 10 hengen porukalla ja 1760-luvulla kaivauksella oltiin päästy vasta 10 metrin syvyyteen. Myös kaivokseen kertyvä vesi vaikeutti työskentelyä, vaikka Finlay olikin rakennuttanut isokaivoksen ylle katon. Vettä nostettiin aluksi käsivinttureilla, vuonna 1766 siirryttiin kaivoksen syvenemisen myötä hevosvintturiin. Samana vuonna Finlay pyysi vuorimestarilta katselmuksen kaivoksesta. Hän anoi ja sai 20 vuoden verovapauden. Tämä ei kuitenkaan riittänyt ja Finlay teki konkurssin vuonna 1771.

Orijärven kaivoksen, ja samalla Fiskarsin ja Antskogin ruukkien, seuraava omistaja oli tukholmalainen suurkauppias Bengt Magnus Björkman. Vuodesta 1783 lähtien hän tehosti kaivoksen toimintaa kaivauttamalla lisää kuiluja. Kaivoksen tuotto ei kuitenkaan kasvanut. Kuparimarkkinat olivat hyvin herkkiä suhdanteille. Kuparin maailmanmarkkinahinnan vaihteluun vaikuttivat ennen kaikkea poliittiset muutokset ja varsinkin sota kasvatti strategisesti tärkeän raaka-aineen hintaa. Toisaalta louhintakustannukset eivät olleet suoraan verrannollisia malmin saantiin, esimerkiksi uusien kuilujen teko ei kartuttanut malmimäärää. Kuparin määrä puolestaan ei ollut suoraan verrannollinen louhitun malmin määrään, sillä malmin kuparipitoisuudet vaihtelivat suuresti.

Orijärvellä tehtiin jälleen vuorineuvoksen katselmus vuonna 1787 ja verovapaus myönnettiin nyt kymmeneksi vuodeksi. Katselmuksessa todettiin, että isokaivos oli puoliksi täynnä vettä, eivätkä keskikaivos ja länsikaivos tuottaneet toivotusti. Björkman kuitenkin uskoi kupariin ja huomasi kysynnän kasvavan vuosisadan vaihdetta kohti mentäessä. Samalla kuparin hinta nousi huippuunsa. Tämä oli suurelta osin Napoleonin sotien ansiota. Björkman teki radikaalin päätöksen ja keskittyi kupariin raudankäsittelyn kustannuksella. Björkman siis lopetti Kosken ruukilla kankiraudan valmistuksen korvaten tämän kuparihytillä. Lisäksi Koskelle rakennettiin kuparin jalostuslaitos siihen kuuluvine uuneineen. Vuoden 1798 katselmuksessa Orijärven kaivoksen toiminta olikin parantunut huomattavasti ja verovapausvuosia myönnettiin enää kolme. Vuonna 1802 myös Fiskarsin masuuni suljettiin ja toinen vasaroista lopetettiin kuparihytin tieltä. Orijärven kuparituotannon huippukausi oli 1799-1808. Tällöin louhittiin malmin rikasta ydinosaa.

Haminan rauha vuonna 1808 sai aikaan Orijärven kaivoksella ja koko Fiskarsin ruukkikokonaisuudella taas omistajanvaihdoksen. Tällä kertaa omistajuus säilyi suvussa, kun Bengt Magnus Björkman myi teollisuustoimintansa kahdelle pojalleen. Taustalla vaikutti uusi päätös siitä, etteivät Ruotsin alamaiset enää saaneet omistaa Suomessa maata. Omistajamuutoksia tapahtui siis usealla muullakin Suomen ruukilla. Jo 70-vuotias Björkman ei halunnut vaihtaa kansallisuutta ja ratkaisi asian poikiensa avulla vuonna 1815. Fiskarsiin muutti juuri täysi-ikäiseksi tullut 24-vuotias Bengt Ludvig Björkman. Hänen aikanaan Orijärven toiminta jatkui ennallaan, vaikka tuotannossa jäätiin selvästi aiempien vuosien tuloksesta. Bengt nuorempi paljastui pian tuhlailevaksi ja ailahtelevaiseksi ruukinpatruunaksi. Hän joutui jopa suorittamaan vankeusrangaistuksen piiskautettuaan erään työläisen kuoliaaksi. Bengt nuoremman saavutuksena voidaan kuitenkin pitää Fiskarsin kuparipajan perustamista. Hän rakennutti myös vielä tänäkin päivänä palvelevan komean Kivimuurin. Ruukkikokonaisuus ajautui Björkman nuoremman ansiosta taloudellisiin ongelmiin, ja isä Björkman myi lopulta vuonna 1822 kaiken turkulaiselle apteekkarille Johan Jacob Julinille.

Julinin myötä alkoi Orijärven kaivoksen kolmas vaihe. Edeltäjiensä tavoin Julin keskittyi aluksi kuparin käsittelyyn. Kupari oli ruukkikokonaisuuden päätuote ja se oli saatava kannattavaksi. Julin vieraili kaivoksella useasti ja teki opintokäyntejä Ruotsin kuparikaivoksille. Julinin tarmokkuus saikin aikaan huomattavia säästöjä malmin kuljetuskustannuksissa. Kaivoksen ja Kosken sekä Antskogin ruukkien välille tehtiin joenruoppauksia sekä rakennettiin kanavia ja sulkuja kesäkuljetusta varten. Julin korjautti myös kaivoksen pumpun sekä ilmastointi- ja nostolaitteita. Kuparinlevyjä alettiin jatkojalostaa harkoiksi. Julin teetti myös uuden kaivoskartan.

1830-luvulle tultaessa Orijärvi tuottikin kuparia hyvin ja John Julin hallitsi Suomen kuparimarkkinoita. Kuparia tuotettiin yli kotimaisen tarpeen, joten Julin tähtäsi ulkomaiden markkinoille. Orijärven harkkokuparin laatu sai kiitosta ja sitä vietiin Tukholman ja Pietarin lisäksi Tallinnaan, Riikaan, Lyypekkiin, Hampuriin ja Bordeauxiin. Pikkuhiljaa kuparivaranto alkoi osoittaa ehtymisen merkkejä. Myös kaivoksen syventyminen nosti kuluja ja vaikeutti nopeasti louhintaolosuhteita. Toiminnan kannattavuus laski jo 1830-luvun loppua kohden mentäessä. Lopulta kuparin valmistus muuttui tappiolliseksi ja sitä voitiin jatkaa vain ruukille kuuluvien suurten maaomistusten turvin. Orijärven kaivos sai nauttia verohelpotuksista 1840-luvulle asti. Vuonna 1843 tilanne oli jo niin vaikea, että Julin haki kaivokselle ikuista verovapautta. Hän myös tarjosi kaivosta valtiolle ”halpaan hintaan”, jotta 630 henkilön toimeentulo turvautuisi. Olosuhteiden pakosta Julin alkoi suunnata huomiotaan uudestaan rautaa kohti. Enää rautaa ei kuitenkaan tuotettu Fiskarsin ruukilla edellisen vuosisadan tapaan vaan nyt keskityttiin raudan jalostamiseen.

Julinin kuoleman jälkeen vuonna 1853 Orijärven kaivoksen toiminta hiljeni. Vielä 1863 käyttöönotettu uusi suomalainen raha lyötiin Orijärven kuparista. Louhinta pysähtyi vuonna 1873 jatkuakseen vain hetken vuonna 1883. 1900-luvun alussa joukko amerikansuomalaisia liikemiehiä yritti elvyttää kaivoksen toimintaa tuloksetta. Outokumpu osti Orijärven kaivoksen vuonna 1945 ja jatkoi louhintaa hetken ajan. Vuonna 1956 kaivoksesta nostettiin viimeinen vesipumppu ja sen annettiin täyttyä vedellä. Sukeltajat ovat myöhemmin kuvanneet kaivoskuiluja aina 100 metrin syvyyteen asti. Kuvissa näkyy merkkinä menneestä hylättyyn ja veden täyttämään kaivokseen jääneitä kaivosvaunuja ja erilaisia työkaluja.

Värikkäistä vaiheistaan huolimatta Orijärven kaivoksella oli suuri merkitys maamme teollisuudelle. Kaivos jatkojalostuslaitoksineen työllisti pitkään eniten teollisuustyöntekijöitä maassamme. Laajimmillaan kupariketjun palveluksessa työskenteli liki 200 työntekijää. Itse kaivosyhteisö oli paljon suurempi. 1800-luvun alkuvuosina Orijärven kuparintuotanto toi kruunulle verotuloja enemmän kuin Suomen koko rautateollisuus yhteensä. Joka 30. kippunta tuotetusta puhtaasta kuparista kun tuli toimittaa verona lähimmän kaupungin metallivaakaan.

Kaivoksen työntekijöillä oli raskaasta ja toisinaan vaarallisesta työstä huolimatta suhteellisen hyvät elinolot. Kaivos järjesti työntekijöilleen asunnoiksi kaivostorppia, joihin kuuluivat pienet maa-alat viljelyyn ja laidunmaaksi. Naisia ja lapsia käytettiin malmin lajittelussa, poikia myös kaivoksessa valaisemassa työmiesten työkohteita. Työntekijöitä myös houkuteltiin kaivokselle ympäröiviltä alueilta ilmaisten aterioiden avulla.

Vuonna 1825 kaivoksella työskenteli:

· 1 inspehtoori
· 1 kaivosvuoti
· 1 kaivoskirjuri
· 2 työnjohtajaa 
· 2 kaivosoltermannia
· 74 kaivosrenkiä (louhijoita)
· 5 malminkuljettajia 
· 6 malminnostajaa
· 8 malminlajittelijaa
· 2 kivenkuljettajaa
· 7 kaivosseppää
· 2 pumpunhoitajaa
· 2 päreenkiskojaa
· 1 tallirenki
· 1 palovartija
· 11 taksvärkkimiestä
· 8 työläistä

yhteensä 134 miestä

Lähteet:

Carlson, C. E.: Fiskars 350. 1999, Keuruu.
Grahn, Heini: Kuparinhohtoinen ruukinmaisema. Kuparin kyydissä Orijärven kaivokselta Kärkelän ja Kosken ruukeille. 2013, Salo.
Fiskars 1649. 350 år finska industrihistoria. 
Matvejew, Irina: Kotiseutumme Fiskars. Selostus Fiskarsin ruukista ja museosta. 1981, Tammisaari. 
Nikander, Gabriel: Fiskars bruks historia, 1929, Åbo. 
Poutanen, Pekka: Suomalaisen kuparin ja sinkin juurilla. Orijärven kaivos 1757-1957. 1996, Jyväskylä.