1960- ja 1970-luvun uudet tuulet

Muovista oli 1960-luvulla tullut yleinen materiaali jokapäiväisessä elämässä. Myös Fiskars-yhtiö panosti 1960-luvun alussa muoviteollisuuteen. Fiskarsin muovivalikoima koostui muun muassa uusista sähkön jakokeskuksista, olut- ja limonadipullojen muovisista koreista sekä eristykseen käytettävistä vaahtomuovituotteista, kuten Fiskacellistä. Myös Fiskarsin kodinkoneiden kehittämisessä hyödynnettiin uutta materiaalia ja uutta tekniikkaa. Fiskarsin muovituotannosta osa sijaitsi Tammisaaressa, josta Fiskars oli ostanut Pohjan Verkatehtaan vanhan rakennuksen. Fiskarsin muovitehdas Tammisaaressa paloi vuonna 1966, mikä oli suuri tapahtuma pienellä paikkakunnalla.

1960-luvun puolivälissä Fiskarsin kehitysosasto sijaitsi Helsingin Vallilassa ja siellä suunniteltiin muun muassa elektronisia laitteita ja kodinkoneita. Kehitysosasto valmisti muun muassa tuoremehulingon, hiustenkuivaimen, sähkövatkaimen ja mikroaaltouunin. Myös muovisia Fiskamin-astioita tehtiin 1960- ja 1970-luvuilla.

Tuoremehulinko 1965–1970
Mikroaaltouuni 1965–1973
Fiskamin 1961–1973
Sakset 1967-

Sakset ovat olleet Fiskarsin Hienotaepajan tuotevalikoimassa aina 1800-luvulta alkaen. Ne valmistettiin pitkälti samoilla vanhoilla käsityömenetelmillä vielä 1960-luvun alussa. 1960-luvulla tuli tunnetuksi saksalainen valmistustapa, jota Fiskars kokeili todetakseen sen olevan monimutkainen ja hankala. Fiskarsin Hienotaepajan henkilökunta jatkoi kuitenkin kehittämistyötä ja saksituotantoa yksinkertaistettiin ottamalla käyttöön tasohionta. Vanha kiinnitysruuvi vaihtui niittiin ja sormisilmukat valmistettiin muovista. Sakset tulivat halvemmiksi valmistaa ja ominaisuudet sekä ulkonäkö paranivat.

Oranssien saksien valmistus lähti käyntiin Fiskarsin hienotaepajalla vuonna 1967 ja pian tilat osoittautuivat liian ahtaiksi. 1970-luvun alussa Fiskars-yhtiö teki ensimmäisen investoinnin pitkään aikaan: Billnäsin tehdasalueelle rakennettiin uusi saksitehdas 1972. Fiskarsin oransseja saksia muovikädensijalla valmistettiin 1970-luvun lopulla jo 300 000 kappaletta kuukaudessa. Saksien myötä perinteinen vanha hienotaonta muuttui, syntyi uusi markkinasektori ja Fiskarsin tuotanto kohdistui aiempaa enemmän kuluttajatuotteisiin.

Moderni koti

Suomi ja koko maailma muuttui 1960-luvulla hurjalla vauhdilla. Ihminen kävi avaruudessa ja lopulta laskeutui kuun pinnalle. Maaseutuväestö muutti asvaltoituihin lähiöihin ja asuintoihin, joissa oli uudenaikaisia laitteita kuten televisio, jääkaappi, pesukone ja imuri. Television nappia painamalla suomalaiset pystyivät avaamaan ikkunan moderniin maailmaan.
Ensimmäiset televisiot tulivat koteihin 1960-luvulla. Näyttelyssä oleva Pohjan ensimmäinen televisio on rakennettu vuonna 1957. Pohjalainen Eero Pärnänen luki Tekniikan Maailma – lehdestä, miten voi rakentaa itse television tilaamalla rakennussarjan. Eero kasasi oman televisionsa kuukauden päivät. Kuvaputki ei kuulunut rakennussarjaan, joten se oli haettava erikseen bussilla Helsingistä. Se olikin jännittävä reissu painavan paketin kanssa, särkyvä kuvaputki piti saada kuljetettua ehjänä perille bussin takapenkillä. Puuseppä valmisti televisiolle puisen kaapin Tekniikan Maailman ohjeiden mukaisesti. Vaikka televisio oli valmis, kesti Eerolta kaksi viikkoa saada jonkinlainen kuva siihen. Ensimmäinen ohjelma, joka näkyi, oli Tallinnasta lähetetty operettinäytelmä. Suomessa ei vielä tuolloin ollut vakituisia televisiolähetyksiä.

Noin 6000 asukkaan Pohja oli 1970-luvulla pitkälti teollistunut paikkakunta. Työikäisestä väestöstä 57 % oli töissä teollisuuden parissa. Metalli-, tekstiili- ja muoviteollisuus olivat suurimmat työllistäjät, vain 12 % Pohjan väestöstä sai elantonsa maataloudesta.

Fiskarsin ruukissa oli 1970-luvulla posti, pankki, apteekki, elokuvateatteri, kauppoja, kemikalio, kouluja, kirjasto, kioski ja ruukin baari. Seudulla asui noin 1000 asukasta, joista noin 250 henkilöä työskenteli kahdessa Fiskarsin tehtaassa. Suunnilleen 60 % tehdastyöläisistä asui vielä 1970-luvun alussa Fiskars-yhtiön omistamissa asunnoissa. Vuokrat olivat matalat mutta asuntojen taso oli myös vaatimaton. Suuri osa asunnoista oli vanhoja, juoksevaa vettä ei ollut ja lämmitysmahdollisuudet olivat heikot. Monet rakennukset olivat vanhanaikaisia ja huonossa kunnossa sekä seisoivat tyhjillään rapistumassa. Samaan aikaan rakennettiin uusia asuntoja, joissa luonnollisesti oli korkeampi vuokra. Komeassa navetassa ei enää 1970-luvulla ollut lehmiä. Ainoa positiivinen asia lähellä asuvien ruukkilaisten mielestä oli se, että kärpäset katosivat samalla. Lakimuutos teki lehmien pitämisen kannattamattomaksi, ja Fiskarsin 95 lypsävää lehmää teurastettiin keväällä 1970. Vuonna 1971 kuoli Fiskars-yhtiön viimeinen hevonen.

Yhdistystoiminta oli alkanut hiipua 1970-luvulla verrattuna aiempiin vuosikymmeniin. Siitä huolimatta Fiskars-yhtiö tuki vapaa-ajan toimintaa, vaikka todettiinkin, että etenkin nuoria oli vaikea saada mukaan. Nuoriso kun roikkui ruukin baarissa ja soitti musiikkia iltaisin niin, että ikkunaruudut helisivät. Nuorisolla oli levyjä, mopoja sekä autoja, ja siksi vuoden 1972 lehtiartikkelin mukaan oli mahdotonta houkutella heitä kirjastoon tai saada heistä uusia jäseniä shakkikerhoon. Fiskarsissa oli muun muassa kaksi urheiluseuraa, kaksi marttayhdistystä, shakki- ja kalastusyhdistys.

Fiskarsilaiset etsiytyivät entistä enemmän oman paikkakunnan ulkopuolelle. Jo 1970-luvun alusta asti mentiin Karjaalle ja Tammisaareen, erityisesti nuoret suuntasivat Tammisaareen ja Helsinkiin mentiin vaateostoksille. Vaikka Fiskarsissa olikin useita kauppoja ja liikkeitä, lähdettiin siitä huolimatta usein muille paikkakunnille.

Lähde- ja kirjallisuusluettelo:

C. E, Carlson: Fiskars 350. (1999)
Fiskars 1649, 350 vuotta Suomen teollisuuden historiaa. (2009)
Kartila Hertta, Mannelin Pertti: Ruukkikadulta ja ruukkikadun liepeiltä. Oma Markka. (9/1972)
Muhkeat sakset. Kauppalehti. (16.2.1979)

Julkaisemattomat lähteet:

Haastattelu, LBA 32. Pohjan paikallisarkisto
Lund, Rolf: Fiskars saxen – en historik om teknik angående de kända ”orangefärgade”
Näyttelytekstit, Muovin vuosikymmenet, Lohjan museo